Nuorisotyönohjaaja valitsi uhreikseen elämässä heikoilla olevia tyttöjä

Posted on

Olin aikoinani aktiivinen seurakuntanuori. Jo ennen rippikouluikää olin mukana mm. kuorossa. Rippikoulun jälkeinen vuosi, pari kului mukavan kaveriporukan kanssa nuortenilloissa, isosena ja muissa hauskuuksissa. Ne olisivat voineet olla hyvinä muistoihin jääviä vuosia.

Sattui vain olemaan sen seurakunnan nuorisotyöntekijänä mies, joka ahdisteli tyttöjä. Mies oli arvossa pidetty ja ”nuorten suosikki”, kekseliäitä tapahtumia järjestävä viihdyttäjä. Kekseliäästi myös hankkiutui tyttöjen läheisyyteen esim. kehumalla ulkonäköä epämukavuutta aiheuttavan seksuaalissävyisesti. Kutsui kotiinsa kahville, joillekin tarjosi viiniäkin. Itse en koskaan mennyt kyläilemään lukuisista kutsuista huolimatta. Muutamia kertomuksia niistä vierailuista kuulin hyvin pian tapahtumien jälkeen.

Mies oli selvästi jo erittäin kokenut tekemisissään. Hän valitsi sujuvasti uhreikseen ne tytöt, jotka olivat elämässä heikoilla muutenkin. Meistäkin viidestä minun tuntemasta saman ikäisestä tytöstä kaikilla oli hankala kotitilanne ja kukaan ei suurin surminkaan olisi paljastanut tapahtunutta kotonaan. Entä kuinka paljon uhreja on kertynyt vuosien tai vuosikymmenten aikana kun jo yhden vuoden aikana oli ainakin viisi? Kymmeniä vähintään, tai pikemminkin satoja.

Kuka olisi auttanut meitä? Olisiko samoina vuosina vihittyjen ensimmäisten naispuolisten pappien pitänyt puuttua tilanteeseen? Se olisi ollut kohtuuton tehtävä seurakunnassa, jonka kirkkoherra oli naispappeuden vastustaja. Entä sitten vakaata luottamusta ja arvostusta nauttinut vanhempi seurakuntalehtori? Hän ei katsonut voivansa puuttua asiaan, koska mielestään olisi rikkonut rippisalaisuuden jos olisi vienyt asiaa eteenpäin. Tai miehet siinä seurakunnassa? Noh, niistä taisikin jo olennaisin tulla sanottua.

Erityisesti olen vuosien mittaan miettinyt, millaisia kerrannaisvaikutuksia noilla tapahtumilla on ollut. Itse erosin kirkosta 18-vuotiaana, kun olin suorittanut kaikki lukion uskonnon kurssit eli heti kun pystyin eroamaan selittelemättä asiaa kenellekään. Reitit ovat olleet mutkittelevia sen jälkeen. Siitä vanhasta kaveriporukasta todella moni on päätynyt kirkolliselle alalle. Millainen tekemisen ja olemisen kulttuuri on levinnyt siinä mukana? Hyväksikäytön ja vaientamisen kulttuuri? Tai ehkä edes joidenkin mukana myös herkkyys huomata ja rohkeus puuttua?