Oli vuosi 1990. Aloitin opettajana kristillisessä oppilaitoksessa.
Työsuhteeni alkoi elokuisella opettajien yhteisellä risteilyllä sisävesilaivalla. Rehtori (diakoni + korkea-asteen tutkinto, sukupuoli mies) halusi kertoa vitsin: “Tiedättekö, ketkä ovat maailman turhin joukko?” Hetken taidepaussia pidettyään hän jatkoi:”No, homot, lesbot ja aidsiin sairastuneet!”
Olin tuolloin 30-vuotias ja ollut osa homo- ja lesboyhteisöä vuodesta 1981. Olin elänyt keskellä Aids-ilmiötä ja sen traagisuutta vuodesta 1982 lähtien. Aids oli sekä yhteiskunnassa ja kulttuurissa vaikuttava ilmiö että homoyhteisössä pelkoa, kärsimystä ja suunnatonta surua aiheuttava sairaus sekä Suomessa että maailmalla, ja tuo kaikki oli koskettanut minua syvästi, tietyssä mielessä särkenyt sydämeni.
Tuo rehtorin heitto oli ainoa homoseksuaalisuutta koskeva puheenvuoro, jonka oppilaitoksessa kuulin 1990-luvun alkupuolella.Teeman ympärillä oli täydellinen hiljaisuus, paitsi että oppilaitoksen omistavan säätiön hallintoneuvoston puheenjohtajana toimi tuolloin piispa, joka aktiivisesti vastusti homomiesten ja lesbojen aseman parantamista.